Kirjoitus reissu

Vajaa 3 viikkoa Rodoksen auringon alla.

Nyt 10 päivää reissun jäljiltä rusketusta löytyy vielä selästä, hieman rintakehästä, sekä pisamat kasvoilta.

Alkuperäinen master plan oli, että kirjoitan loppuun kirjan jonka aloitin yli vuosi sitten. Totuus on, että siitä alkuperäisestä kirjasta jäi jäljelle muutama kappale ja nekin kirjoitin uudelleen.

Se miksi alun perin lähdin kirjoittamaan kirjaa, oli vääristä syistä. Ensimmäinen päämäärä oli kirjoittaa bulkki kirja rahasta. Joku minkä laitan e-vedoksena myyntiin ja sen piti tuoda minulle “passiivista tuloa”. Se tie ei koskaan nähnyt päivänvaloa. Kirjaa kirjoittaessa huomasin, että tekstin tekeminen on ihan todella vaikeata. Yritin luoda jotain omaa. Jotain sellaista, mitä en itse ole mistään lukenut. Jotain sellaista, mikä kirjoittamishetkellä tuntui siltä, että eihän tätä voi julkaista - mitä jengi musta ajattelee? Miksei kukaan muu tee tätä ja puhu tästä - suomeksi?

Minulla ei ole mitään aikaisempaa kokemusta prosessista, jossa kirjoitan jotain omaa näin paljaasti auki. Luin kirjan kirjoittamisesta kirjan ja siinä kerrottiin, että jossain vaiheessa prosessia tulee luova tauko. Tuon tauon aikana käydään kaikki mahdolliset ajatukset läpi: prosessin lopettamisesta - julkaisemiseen ja myyntiin. Minun tauko kesti aika tarkalleen vuoden verran. Silti kirja jylläsi kokoajan tuolla alitajunnassa.

Lähtöpäivän koittaessa herätys oli siinä 02.00 korvilla. Lentokentällä ensimmäiset kyyneleet tuli, kun piti sanoa omalle pojalle heipat. Toinen itkuvirtaus tuli nousukiidon kohdalla - ajatus: “Okei - nyt mä olen yksin.”

Majoitus oli varattu koko lomaksi spekseillä: halpa & hyvä. Viiden minuutin päästä Rhodes Townin ydintä oli enemmän paikallisille suunnattu pitäjä ja olin todellakin kuin peura ajovaloissa kaikkien paikallisten keskellä.

Tavaroiden purkamisen jälkeen oli tarkoitus aloittaa kirjoittaminen, mutta mun keho ja hermosto ei ollut samaa mieltä. En osaa kuvailla miltä näyttää kun purkautuu vuosien stressi ja ylivireystila, mutta ulkopuolisen silmin se näyttää todennäköisesti siltä, että “toi kaveri on aika hukassa”. Tiesin olleeni väsynyt, mutta en uskonut sen vaikuttavan minuun millään tavalla. Miten väärässä olinkaan.

Pääsin itse asiaan kiinni seuraavana päivänä. Otin tukikohdaksi paikallisen kahvilan ja kulutin heidän penkkejään seuraavat pari viikkoa. Oli mielenkiintoista olla hetken aikaa osana paikallista arkea ja kohdata päivittäin samat ihmiset. Suurin osa huomioi minut sanomalla vähintään huomenta, mutta oli myös heitä jotka halusivat kuulla miksi olen täällä - joka päivä?

Eräs paikallinen kertoi nähneensä minut kahvilassa päivittäin ja kyseenalaisti koko lomani: oletko sinä käynyt yhtään missään?
En minä ollut käynyt lähirantaa ja supermarkettia pidemmällä. Olin liikenteessä jalkapatikalla, enkä uskaltanut vuokrata mitään menopeliä. Koen olevani ihan hyvä lukemaan ihmisiä, tai sitten minulla käy aina vaan hyvä tuuri, mene ja tiedä. Joka tapauksessa hetken päästä löysin itseni Rodoksen vanhasta kaupungista. Toinen toistaan upeammilta rannoilta. Paikallisesta luonnon puistosta. Vesipuistosta. En palkannut itselleni loma-opasta, mutta se löysi tiensä luokseni kuin tilauksesta ja hauskaa oli.

Perheeni saapui loman loppupätkälle viideksi päiväksi mukaan seikkailuun. Pääsin näyttämään heille paikkoja kuin mikäkin maan omistaja. Olinhan jo kerran nähnyt kaiken.

Midaksen Kosketus ei tullut valmiiksi. Se on kuitenkin niin lähellä valmista, että julkaisun esteenä on enää oma nahan paksuus sille mitä julkaisu tuo tullessaan.

Liityin hyvissä ajoin ennen lomaani Facebook ryhmään “Rodos Kreikka”. Moni ryhmän jäsen hehkutti käyneensä Rodoksella vuosi toisensa jälkeen ja majoittuvansa jopa samassa hotellissa. Ihmettelin ennen lomaani, että miten he eivät kyllästy ja etsi jotain uutta? Paikan päällä huomasin ihmisten olevan niin positiivisia, kilttejä ja ihania, että enää ihmettele miksi ihmiset kerta toisensa jälkeen palaavat tälle saarelle.

Kiitos Rodos. Jäit sydämeeni.